Lapsuuskotini, tyttöjen mummola on rakennettu 1889. Sen pihapiiriin on kohonnut ajan myötä monta rakennusta, jotka kertovat omaa tarinaansa menneestä ajasta, siitä, kun tehtiin itse, saatiin ruoka pöytään omalta tilalta ja touhua riitti. Tänään ajattelin esitellä tytöille joitakin noita pihapiirin rakennuksia, joissa me olemme lapsina leikkineen niissä elämän muuten jo hiljennyttyä.
Ensin kävelimme navettarakennukseen, sieltä heinälatoon, josta löysimme lapsina melkein joka kesä kissanpoikasia, yleensä villikissan pentueen, joita sitten yritimme saada kiinni. Joskus löysimme ne ihan pieniä, jolloin saimme ne pelastettua ehkä surulliselta kohtalolta, toisinaan taas ne olivat jo villiintyneet itsekin, eivätkä antaneet ottaa kiinni. Tuon pölyisen heinäladon uumenissa on vietetty monet ihanat lapsuuden hetket. Ja kun kipusin katonrajaan tyttöjen jäädessä alas kuuntelemaan kertomaani tarinaa, jäin samalla muistelemaan, miltä se lapsena silloin tuntuikaan.
Sitten jätimme kodin, aitan ja tallirakkenuksen taa ja suuntasimme kuivaajan luo. Muistan vieläkin sen pauhinan, joka kuivaajasta kantautui aina sykyisin, kun se kuivasi viljaa. Puut lämmittivät sen ja mekin työnsimme äidin ja isin avuksi isoilla kottikärryillä puita lähemmäksi kuivaajaa. Täällä viljan tuoksussa leikittiin monet mielikuvitusleikit.
Sieltä tutkimusmatkamme jatkui kohti Nikolain tupaa, sillä nimellä sitä on aina kutsuttu, koska äitini lapsuudessa siellä asui Nikolai. Hänen vanha talonsa kunnostettiin kesämökiksemme ja seisoo siis nyt Seinäjärven rannalla.
Sen pihapiirissä kurkistettiin mummin vanhaan leikkimökkiin..
.. sekä piharakennukseen, jossa lapsina aina välillä kävimme penkomassa äitimme ja äitin siskojen lapsuusajan vaatteita ja kenkiä sekä muuta vanhan ajan tavaraa.
Pienemmässä rakennuksessä asustaa nykyään kai tonttu, joka oli pannut haan niin tiukalle lähtiessään, ettemme saaneet sitä auki, jotta olisimme voineet kurkata sisään.
Sitten piipahdimme metsäpolulta pajaan. Joskus siellä on taottu hevosenkengät ja muut tilalla tarvittavat rautaesineet. Pieninä leikimme siskojen kanssa täälläkin paljon, silloin pajalla oli vielä katto ja sen kätköistä löytyi kirkkoreki ja toinen reki arkisempiin matkoihin. Niillä on ennenvanhaan matkattu, äitinikin aikoinaan reen kyydissä vällyn alla istuen.
Viimeiseksi saavuimme riiheen. Siitä kerroin ja näytin sen, kuinka lapsina leikimme siellä hevostallileikkiä. Siellä oli karsinat jokaiselle hevoselle ja ponille omalla nimikyltillä varustettuna. Ne olivat siellä vieläkin. Ja riihen ympärillä kulki esterata ja kenttä, jossa juoksu kulki ja saatiin punaiset posket. Kerroin myös, miten riihen vieressä olevalla lammella, nyt jo kuivahtaneella, luistelimme Annan kanssa monet kerrat.
Lapsina ei tarvittu paljoa, kunhan oli mielikuvitusta ja joku, jonka kanssa jakaa se. Ja nämä ihanat muistot lapsuuden leikkipaikoista leikkeineen ja touhuineen, omine seikkailuineen ja matkoineen halusin näyttää ja kertoa tytöillekin. Toivon, että hekin löytävät jotain samaa, jotain yhtä arvokasta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti