Haravointipuuhia

Eilen ajeltiin tänne maalle tyttöjen kanssa. Ja kyllä tätä oli odotettukin, leppoisaa aikaa täällä, missä syksy on jo pidemmälle ehtinyt, missä tuuli tuivertaa puhtaammin ja aurinko viipyy luonamme vähän kauemmin. Täällä, missä tytöille rakkaiksi tulleet ystävät asuvat, leikkejä heidän kanssaan jakavat ja tarinat iltasella lukevat. Täällä, missä on hyvä olla. Kotona, mummolassa.

Yhdessä tyttöjen kanssa lähdettiin kauniiseen syysauringonpaisteeseen ulkoilemaan. Otettiin solasta pienet haravat sekä pienet kottikärryt ja lähdettiin takapihalle haravointipuuhiin. Pienet kottikärryt täyttyivät nopsaan kullankeltaisista lehdistä. Oli innokkaita pikku-haravoijia. Sitten ajeltiin pikkutraktorilla, heiteltiin Muska-koiralle palloa ja tehtiin leikkimökin pihamaan hiekkalaatikolla kakkuja. Ja kun posket olivat punaiset, sormet hieman viilenneet ja hiukset myssyn alla vähän takkuuntuneet touhusta, lähdettiin syömään mummin tekemää makaronilaatikkoa.

Ja tätä arkea täällä eläessä samalla miettii tämän maaseudun elämän leppoisuutta, kiirettömyyttä, arvoja ja sitten niitä omia suunnitelmia. Sillä kotona odottaa tonttikauppakirjan jäljennös allekirjoitettevana.

Syksyisissä tunnelmissa

Iltasella lähdimme meille vielä kovin tuntemattomaan lähimaisemaan kävelemään ja tytöt pyöräilemään. Kirpakka syyssää sai sormet ja nenänpään viileiksi, mutta piristävämpää perjantai-iltaa ei olisi voinut kuvitella. Ja kuinka ihana oli siinä yhdessä olla, katsella tyttöjen riemua, kun syksyisistä touhuista nauttivat, lehtikasassa hyppivät ja pomppivat, kun nuo suurimmat kullankeltaiset vaahteranlehdet meille esittelivät ja mukaansa pyöräkoriin muutaman muistoksi keräsivät. Ja miten ihana oli sitten kotiin päästyämme sytytellä kynttilöitä, juoda kupillinen kuumaa ja nauttia iltapalaksi lämpivät leivät. Tätä on syksy ja sen kauneus, joka hehkuu ympärillämme kuulaana ja värikkäänä. Sitä, kun saa pukea villasukat jalkaan ja viettää iltaa kotona. Olla yhdessä tuon väriloisteen keskellä ja sitten sisällä lämpimässä, kun ulkona on pilkkopimeää.

 

 

Ps. Fanny sanoin minulle tällä viikolla jotain tärkeää ajellessamme vanhan kodin ohi muskarimatkallamme: "Äiti, minua ei enää ahdista asua tässä uudessa kodissa". Sanoin, ettei minuakaan, ainakaan niin paljon, vaikka kyllä se vähän kirpaisi, kun ajelimme vanhan kodin ohi ja näin vilauksen siitä omasta siellä. Sitten jatkoi: "Ahdistaako se sittenkin, kun muutamme sinne omakotitaloon?" Niin, ahdistaako, mietin ja samalla myös sitä, miksi pieni kysyy tuollaista.. Vastasin: "Varmasti aina, kun luopuu jostakin rakkaasta, ahdistaa, mutta luulen, että se tuntuu enemmän kuitenkin ihanalta muuttaa sitten sinne meidän omaan taloon". Ja sitten päätin olla puhumatta enää vanhasta kodista, muistella kaiholla sen ihanaa takkatulta ja tyttöjen keltaista leikkimökkiä, sillä jos tyttöni ovat päässeet yli, jatkaneet elämää uudessa kodissa niin täysillä, on minunkin aikani. Päätin olla puhumatta siitä ikävästä enää, ottaa mallia pienestä tytöstäni. Ja aina voin muistella sitä kaunista aikaa, vaikkei sitä ikävöisikään ääneen. Ja tässäkin on niin hyvä nyt, tällä on suuri merkitys, sillä tämä vie kohti omaa unelmaa!

Ihana yllätys!

Saimme aamupäivällä ulkona ollessamme ihanan puhelinsoiton. Ystävämme Maria ja pieni Alex-muru olivat Anna-siskon luona vierailulla, ja koska minulla ei tänään ollut mahdollisuutta ajella heidän luokseen, olivat he päättäneet ajelle tänne meille. Mikä ihana, ihana yllätys. Nähdä näitä rakkaita sitten kesän. Toivat noutolounasta mukanaan ja vietimme ihanan päivän yhdessä rakkaan ystävän, pienen Alexin, Annan, Lucaksen ja prinsessan kanssa.

Mun omat murut

 

Maria ja suloinen Alex

Sisko ja siskon ihana prinsessainen

 Tätin rakas

Niin kiitollinen olen ystävistä, jotka pysyvät siinä vierellä vuosienkin ajan, ovat olleet siinä ja tulevat aina olemaan, jakamaan elämän suuria ja pieniä iloa, tähtihetkiä ja arjen asioita. Ajavat yhtäkkiä kilometrien takaa tavatakseen, jutellakseen ja vain ollaakseen yhdessä. 

Ja niin mukavia ovat meidän yhteiset muistomme niiltä nuoruusvuosilta, kun tutustuimme, kun reissasimme ja vietimme monia öitä ystävän katon alla. Niistä ajoista on aikaa, niistä ihanista hauskoista nuoruusvuosista. Vaikkei vanhoja olla nytkään, eikä hauskuus ole mihinkään kadonnut, on elämä kuitenkin erilaista. Ollaan naimisissa ja jokainen on saavuttanut sen, mistä aina yhdessä haaveiltiinkin. Jokaisella on ihana mies ja perhe. Ihania lapsia. Mutta meidän ystävyytemme säilyy, vaikka elämä muutaakin suuntaa, kasvamme aikuisiksi, saavuttamme unelmia. Ja vaikkei niin usein aina nähdäkään, niin samalta se tuntuu aina, yhtä kotoisalta. Toivottavasti pian taas vietetään tällainen yhteinen päivä, jolloin vain jutellaan, jaetaan ajatuksia ja vaikka ensi kerralla valvotaan ystävän katon olla sinne yömyöhään niinkuin silloin.

Pieni neiti ja ystävät kylässä

Pieni prinsessa saapui tänään ensikertaa meille vierailulle. Oli matka kolmisin taittunut mukavasti pienessä syyssateessa. Tuo niin suloinen viikon ikäinen neiti nukkui kaukalossaan untuvapussin suojissa, kunnes heräili vähän ennenkuin ystävämme ajoivat talonnurkalle. 

  Ensimmäinen yhteinen viikko takana.

Tätin sylissä

 Ystävä mukana siinä odotuksessa ja näissä ensihetkissä.

 Aina.

Pienet, suloiset pojat malttoivat istahtaa hetkeksi vieretysten palloleikkien ja tutkimusmatkojen lomassa.

Pienet, ihanat tyttöystävät tekivät majan saunan lauteille ja pakkasivat laukut täyteen tarpeellisia tavaroita.

Pienin prinsessa tyttöjen ympäröimänä.

Äidit ja tyttäret.

Iltapäivän kahvihetkeen toivat ystävämme pienen tytön syntymän kunniaksi vaaleanpunaisen, herkullisen prinsessakakun.

 

 

Juteltiin niitänäitä, ihasteltiin pientä prinsessaa, syliteltiin ja paijailtiin, hoidelttiin niitä omia pieniä. Ja kuinka selvästi pojilla oli ne poikien jutut palloleikkeineen ja pikkuautoineen, ja tytöillä nuo nuket, ponit ja kotileikit. Meidän ikiomilla murusilla!

Tälläiset päivät tuovat hymyn suupieliin ja sydämiin tallennettiin kauniiksi muistoksi pienen prinsessan ensimmäinen vierailu kodissamme.