Pikkuinen ystävämme täytti yksi vuotta. Ajatukset veivät vuoden takaiseen.
Siihen keväiseen iltaan, kun pääsimme nuuhkimaan pientä vastasyntynyttä
kääröä. Siellä hiljaisuudessa, kun ilta-aurinko valaisi sairaalan
käytävää. Siihen aika jäi. Muistan sen. Muistan, kuinka pieni hän oli ja
siinä hetkessä kaipasin omaanikin syliini jo. Mutta tiesin, koittaisi
se hetki nopeammin kuin uskoinkaan, halusinkaan. Sillä niin oli hyvä
siinä niin. Sylitellä tuota pientä, ja omani potki masussa vielä.
Kokonaisen kesän. Kunnes koitti se hetki, kun rakastuin taas syvemmin
kuin koskaan. Ja nytkö on se hetki, kun pieni ystävämme on vuoden
luonamme ollut. Nytkö on se hetki, kun on edessämme taas ihana kesä ja sen loppupuolella on omani vuoro saada täyteen yksi vuosi, mitä
kaunein sekin. Voi, en voi ymmärtää, minne juoksee tämä aika..
Aika kuluu niin äkkiä... Pienet kasvaa ja aikuistuu ja yhtäkkiä huomaa olevansa mummu... Hih! :) Ihania kuvia ja onpas upee kakku.
VastaaPoistaVoi, aika kulkee niin vauhdilla! Usein sitä toivoo, että voisi olla aina näin, kotona lasten kanssa, vaikka ihanaa on aika varmasti sitten mumminakin.. :)
Poista