Perjantaina, kun ajeltiin kohti kaunista Kirsikkapuistoa ja ystävän tapaamista, muisteltiin mieleenpainuvaa viikkoa, eskarilaisen mukavaa kevätretkipäivää, mutta erityisesti kouluun- ja esikouluun tutustumista. Ilmassa on leijaillut siis jännitystä ja odotusta, mutta äidin mielessä tietysti myös haikeutta. Minne se esikoisen eskarivuosi oikein katosi? Entä ne mun pikkuiset tytöt, jotka työntelivät nukenrattaitaan pitkin Kaivopuiston rantakatua.. Yhtäkkiä teenkin heidän kanssaan matkaa kohti suurempaa seikkailua, uutta elämävaihetta, jotain niin erilaista. On kuin irrotettava otettaan, ainakin vähän taas enemmän, ja kokeilla antaa lentää omin siiviin. Ja olivathan nuo pienet niin reippaita ja niin innoissaan tutustumispäivästä, että tiedän, nuo siivet kantavat kyllä, kun vain minäkin uskallan päästää irti. Mutta kun Kirsikkapuiston hiekkatietä pitkin käveltiin, tartuin lujasti tuohon pieneen käteen ja toivoin, että kesä olisi oikein pitkä.
Voi miten kauniit nuo kirsikkapuut, niin rakkaat tytöt siinä katveessa. Oltaisiinpa oltu mukana päivässä! <3
VastaaPoistaVoi että miten kauniin väristä, niin hempeää :)
VastaaPoistaTerveisiä yläkoululaisen äidiltä, joka voi rauhoittaa sinua kertomalla, että mikään ei oikeastaan muutu. :-) Pojasta on tullut isompi, fiksumpi ja rakkaampi joka vuosi eikä hänestä ole millään tavalla tarvinnut luopua. Sama lapsi hän oli vauvana ja oli nyt - osaamista ja kasvamista on upeaa seurata!
VastaaPoista