Niin se erilainen arki alkoi. Oma työ melkein kahdeksan kotiäitivuoden jälkeen. Ja näin ensimmäisestä työviikosta selvittyäni voin todeta, että aika hyvinhän se kaikki meni, paremmin kuin osasin kuvitella, meillä kaikilla. Mutta kyllä sitä edellisenä iltana ennen sitä virallista työhönpaluuaamua oli tunteet pinnassa, kun mietin, miten niin nopsaa nämä vuodet juoksivatkaan, tämä ihana elämänvaihe jäi taa, ainutlaatuinen aika omien pienten kanssa kotona. Ja kun siihen tuttuun ja turvalliseen olisi niin ihana ollut jäädä, lastenkin takia. Mutta jokainen uusi aamu uudessa arjessa on aina edellistä tutumpi, ja vaikka ensimmäinen viikko ei varmasti kerrokaan uuden elämänvaiheen koko totuutta, tuntuu tämä ihan hyvältä näin. Ja onneksi, vaikka paljon muuttuukin, pysyy paljon entiselläänkin, ja jää aikaa olla kotona. Entistä rakkaammilta tuntuvat juuri ne päivät!
Hienoa, että kaikki meni hyvin ensimmäisellä viikolla! Mielelläni luen jatkossa lisääkin aiheesta, sillä itsellänikin on jossain vaiheessa edessä töihinpaluu kotiäitiyden jälkeen.
VastaaPoistaVoi, joko tulet tästä aiheesta täällä kuulemaan, sekun on sitten se meidän elämä, tai sitten vaikenen kokonaan ja keskityn tähän elämään täällä ihan vain meidän kesken.. Saa nähdä, kuinka aika ja voimat riittävät, ja malttaako sitten istua tässä koneen äärellä. Toisaalta haluaisin tänne tallentaa asioita, että voin niihin jatkossakin palata, toisaalta taas mietin, onko se sittenkään sen arvoista.. :)
PoistaHei,
VastaaPoistaKiva kuulla, että ensimmäinen työviikko mennyt hyvin. Minä olin esikoispojan kanssa kotona 2 vuotta, jonka jälkeen vajaan vuoden töissä. Nyt olin tytön jälkeen kotosalla 3 vuotta ja menin töihin helmikuussa. Meillä lapsilla on hoitopäiviä vain noin 10 päivää kuussa, joten meille ei ole vieläkään ehtinyt oikein tulla rytmiä arkeen, kun ovat niin harvakseltaan hoidossa. Lisäksi sairastelivat keväällä niin paljon, että olivat poissa todella paljon hoidosta. Huhtikuussakin olivat hoidossa yhden päivän! Lisäksi olivat kesälomalla 10 viikkoa.
Nyt syksyllä poika aloitti eskarin ja siitä jotain rytmiä tullut meidänkin arkeen, kun on joka aamu lähtö päiväkotiin. Tyttö on edelleen hoidossa vain 10 päivää kuussa ja ehti olla noin 4 päivää hoidossa parin viikon aikana, kun sairastelu taas alkoi. Joten nyt on ollut kotona taas 2 viikkoa. Eikä tyttö ole oikein tottunut hoitoon vielä ollenkaan. Aina jää itkemään äitiä/isää, kun hoitoon jätetään. Välillä päivisinkin on ikävä meitä vanhempia, mutta onneksi suurimmaksi osaksi itkut loppuvat melkein heti, kun saamme päiväkodin oven kiinni selän takana ja päivätkin menevät suurimmaksi osaksi hyvin.
Mutta ihanaa, jos sinulla on tunne jo ensimmäisen viikon jälkeen, että kaikki mennyt tosi hyvin. Minulla ei vieläkään oikein ole sitä tunnetta, vaikka mennään jo syyskuussa. :) Mutta eiköhän se tästä taas... Tytölle päiväkotiin sopeutuminen on vielä hankalaa nyt syksyllä siksi, koska veli ei olekaan enää samassa päiväkodissa, koska eskari on eri päiväkodissa. Joten yksi ihana tuki ja turva ei olekaan jakamassa päivän kulkua ja estämässä ikävää...
Mutta toivon teille oikein ihanan mahtavaa syksyä ja voimia uuteen elämän tilanteeseen ja toivon sydämeni pohjasta, että teillä jatkuukin totuttelu uuteen arkeen yhtä hyvin. Tämä on varmasti teille kaikille melkoinen muutos, kun olet ollut noin kauan kotona. Mutta täytyy muistaa, että kaikissa elämänvaiheissa on aina sitä omaa hohtoa ja löytyy se hyväkin puoli. Itseäni yritän näin ainakin lohduttaa. :)
terveisin Kirsi
Hei Kirsi ja kiitos rohkaisevista sanoistasi! :)
PoistaMeillä meni tosiaan alku hyvin, mutta auttoi varmasti sekin, että käytiin yhdessä tosi monena päivänä hoitopaikassa tutustumassa. No, toki tuli jo huomattua sekin, että kun meilläkin pienin hoidossa vain sen 10 päivää kk:ssa, niin nyt, kun olikin pidempi tauko edellisestä hoitopäivästä, niin heti olikin sitten vähän itkun kanssa hoitoon jäänyt. Ja sellainen uutinen musertaa äidin sydämen, se, kun ei voikaan olla ottamassa pienintään syliin.. Mutta seuraavat kaksi päivää, jotka sillä viikolla sitten olivat, menivät jo paremmin ja sanoivatkin, että menee aikaa, että tottuu. Että ei tuokaa välttämättä niin hyvä, että ei niin usein tarvitsekaan sinne mennä, kun pieni ehtii siinä välissä unohtaa, että mitä se päivähoito onkaan ja kotipäiviin verrattuna se tuntuukin sitten niin pelottavalta ja on erilaista. Ja kyllä sitten lupasin jonkun kivan pienen tsemppipalkinnon, jos nyt kaksi päivää mennään oikein reippaasti, ja ehkä sekin sitten vähän auttoi sinne jäämisessä.. Itse olen kyllä onnellinen, että on vain nuo 10 hoitopäivää ja itsellänikin töitä siis vajaa työaika, että saa omiensa kanssa olla, lähettää isommat kouluun ja eskariin ja olla sitten heitä vastassa pikkuisimman kanssa. Ja uskon, että teillä ja täälläkin tuo hoitoonjääminen varmasti helpottaa ajan kanssa, kun lapsi tottuu. Mutta ihanahan sitä olisi ollut toki pitää pikkuisensa kodin turvassa ja tutussa huolenpidossa vaikka sinne eskari-ikään asti, niinkuin isosiskotkin, mutta enpä sitä halunnut/uskaltanut virastanikaan luopua.. Ja ihana, kun saavat kuitenkin nämä pienet olla noin paljon kotona, ja teillä siellä pitkän kesäloman, kyllä sitä kuiteknin mielummin niin tekee, kun sen, että pitää hoidossa sen vuoksi, ettei siitä vieraantuisi..
Mutta tottumista tässä kaikessa on ollut, aikatauluissa ja siinä, että vielä oman työnaloituksen ohella jaksat olla huolehtimassa pikkuistenkin asioista, kysellä läksyjä, päivän kuulumisia ym. sellaisia asioita, joista haluat olla tietoinen, ja mennä ja tehdä, olla vaan heidän kanssaan. Vaikka toki työaloitus ollut piristävääkin itselle, ja tykkään kovasti työstäni ja työkavereista. Mutta kyllä sitä ikäväkin ehtii päivän aikana välillä tulla, ja miettimään, miten siellä pärjäävät.. Ei ole helppoa olla äiti ja käydä töissä, vaikka toki pitää olla kiitollinen, että tämä on ollut mahdollista näin! Mutta huokaisen, että ensi viikko on kokonaan vapaa.. :)
Paljon tsemiä ja voimia sinne teillekin arjen keskelle! Toivotaan tosiaan, että tästäkin arjesta löytyy ne ihanat, hyvät puolensa, ja saadaan nauttia täysillä jokaisesta päivästä, kun lapset ovat pieniä ja lähellä kuitenkin vielä. Aurinkoista syksyn jatkoa ja rutistus sinulle! <3
Kiitos kivasta vastauksesta! :) Voi, minä jos kuka tiedän tuon tunteen, kun tietää, että oma rakas lapsi on pahoilla mielin päiväkodissa, eikä ole mitään mahdollisuutta mennä lohduttamaan. Se riipaisee ja syvältä.. Poikakin oli aikoinaan vähän samanlainen, tottui perhepäivähoitajaan aika hitaasti. Nyt onneksi poika on niin innoissaan eskarista, että eihän häntä saisi tulla hakemaan sieltä pois kuin vasta klo 16 jälkeen! :) Ja se jos mikä tuntuu äidistä mahtavalta!
PoistaMeillä on ihan sama juttu ollut tytön kanssa. Alku aikanaan meni todella hyvin. Jäi heti ekasta hoitopäivästä lähtien iloisena päiväkotiin. Ei mitään itkuja. Mekin kävimme tutustumassa päiväkotiin yli 2 viikon ajan. Mutta sitten kun hän huomasi, että tämä onkin jatkuvaa, niin alkoikin tulla itkuja päiväkotiin jäädessä. Ja nykyään, kun hoitopäiviä on joskus 3 viikossa, niin homma alkaa sujumaan. Ei tulekaan itkuja ja innoissaan lähdetään. Joskus tulee sitten 7 päivää taukoa ja sitten voikin olla taas hankalaa... Mutta olen jutellut usean päiväkodin tädin kanssa ja ovat olleet aivan samaa mieltä kuin sinä ja minäkin; jos lapsella on mahdollista olla kotona paljon, niin ei ole mitään järkeä häntä tuoda päiväkotiin vain sen takia, että tottuisi touhuun nopeammin. Kaikki ajallaan... Ja kurjaa on myös se jatkuva sairastaminen. Onneksi meillä on helppoa järjestää lapsi kotiin pidemmäksi aikaa, jos flunssa iskee. Haluan silloin, että lapsi saa olla kotona.
Ei ole kyllä helppoa olla työssä käyvä äiti, kuten totesit. Minäkin herään kukon laulun aikaan, jotta pääsen ajoissa kotiin. Ja se mahdollistaa lapsille myös lyhyet hoitopäivät. Mutta kyllä joskus väsymyksen keskellä on vaikea olla läsnäoleva äiti ja yrittää jaksaa osallistua illalla vielä leikkeihin.
Mutta tällaistahan se arki on. Sitä jaksaa, kun sitä rakastaa. Ja vaikka kuinka hullua se onkin, joskus sitä tulee kaipaamaan myös tätä aikaa. Joskus lapsia ei tarvikaan viedä ja hakea, vaan he kulkevat itse. Eikä he vaadi enää leikkimään. Silloin se haikeus luultavasti iskee. Joten koetetaan jaksaa parhaimman mukaan ja nautitaan. Ja muistetaan, että äitikin saa väsyä, äitikin saa kiukustua ja äitikin voi pyytää anteeksi... <3