Kaikki hyvin, Poutapilven alla...

Kuinka onkaan ollut ikävä! Ja melkeinpä ihmettelen, miten näin kauan olenkin pystynyt olemaan poissa, miksen muka ehdi tai malta istahtaa tähän koneen ääreen useammin ja tallentaa taas elämäämme tänne. Mutta tässä sitä ollaan, toivottavasti tämän illan jälkeen taas useammin!

Mutta mikä sai minut taas palamaan on kaipuu. Tuli hirmuinen ikävä kunnon kameralla kuvaamista, ikävä kirjoittamista ja sitä tunnetta, kun joskus tämän aloitin ja olin niin innoissani. Oli paikka, mihin kuvata ja samalla kirjoittaa elämää ja ajatuksia kuin päiväkirjaksi. Ja yhtäkkiä se kaikki vain jäi, ja on välillä tuntunut harmittavaltakin. Toki elämässämme tapahtui hirmuisesti viime syksynä, ja vaikka olisin halunnut jatkaa, koin, ettei voimavaroja ollut tähän. Mutta vaikka arki helpottikin, tuntematon muuttui tutuksi ja se kaikki alkoi rullaamaan painollaan, en palannut.. Mutta nyt on aika, ja vaikka sopivasti siksi, että blogin aloittamisestakin tuli tämän kesän aikana kuluneeksi viisi vuotta.

 Ja vielä, valtavan suuri kiitos teille ihanat siellä, jos vielä ootte siellä, niin ihanaa, jos kaikki nämä menneet kuukaudet olette jaksaneet odotella postia. Tässä se nyt tulee. Ja kaikki on paremmin kuin hyvin täällä pienen poutapilven alla.
Jäättehän kuulolle!

Luopumista

Marraskuu. Syksy on mennyt vauhdilla. Ollaan nautittu vapaapäivistä, ollaan oltu töissä. Koulu sujuu hyvin ja eskarissa on mukavaa. Pieninkin on jo tottunut päiväkotiin ja saanut kivoja kavereita, joista iltaisin aina juttelee samaan tapaan kuin isosiskotkin omistaan. Arki. Se on tätä nyt eikä se muuksi muutu. Välillä iskee haikeus ja iso ikävä sitä mennyttä, välillä taas tuntuu, että tämä on oikein hyvä näin. Joten ehkä tähän kaikkeen alkaa tottua jo, ja ne ihanatkin hetket arjen keskeltä ovat löytyneet. Mutta luopumista sitä jollaintavalla tuntee tekevänsä, vieläkin. Ei ole enää niin paljon aikaa olla yhdessä, mennä ja tehdä. Ei niin jaksakaan. Eikä tule enää niin kirjoiteltua tänne, kuvata ja muistella. Sillä haluan antaa ajan lapsilleni, tärkeämmille asioille. Vaikka tätäkin on välillä niin kovin ikävä. Mutta näillä mennään, mennään niin kuin hyvältä tuntuu.

Mukavaa maanantaita ja uutta viikkoa!

Puolukkapiirakan äärellä

Pitkän työputken jälkeen oli ihana siivota koti perusteellisesti ja saada ystävät vierailulle yhteistä päivää viettämään. Olla vain ja jakaa kiireetön päivä heidän kanssaan. Arki on alun haikeuden jälkeen sujunut hyvin, vaikka edelleen jään välillä miettimään, kuinka ihanaa se olikaan, kun sai vain jäädä kotiin, olla vain omiaan varten. Kuulla, nähdä ja olla läsnä. Niihin päiviin kun ei enää voi palata, sellaiseen kiireettömään arkeen, kun olivat ihan pieniä ja päivät kulkivat aikalailla niin, kuin me ne suunnittelimme. Kuinka mukavaa se olikaan, kun oli aina pyykit pestyinä ja aikaa pitää kaapit ojennuksessa, se, että tyttöjen kanssa lounastettiin saman pöydän äärellä joka päivä, oli jotain ainutlaatuista, jonka nyt ymmärtää. Onneksi on kuitenkin aikaa vielä, sillä lyhennetty työaika ja pitkät työpäivät, joita osastollamme pääsääntöisesti tehdään, tuovat pitkät vapaat. Ja vaikka tykkään työstäni tosi paljon, olen kyllä tosi onnellinen tänään, kun voin vain olla kotona omieni kanssa. Jakaa heidän arkensa, olla läsnä ihan koko viikon.

Ensimmäinen työviikko

Niin se erilainen arki alkoi. Oma työ melkein kahdeksan kotiäitivuoden jälkeen. Ja näin ensimmäisestä työviikosta selvittyäni voin todeta, että aika hyvinhän se kaikki meni, paremmin kuin osasin kuvitella, meillä kaikilla. Mutta kyllä sitä edellisenä iltana ennen sitä virallista työhönpaluuaamua oli tunteet pinnassa, kun mietin, miten niin nopsaa nämä vuodet juoksivatkaan, tämä ihana elämänvaihe jäi taa, ainutlaatuinen aika omien pienten kanssa kotona. Ja kun siihen tuttuun ja turvalliseen olisi niin ihana ollut jäädä, lastenkin takia. Mutta jokainen uusi aamu uudessa arjessa on aina edellistä tutumpi, ja vaikka ensimmäinen viikko ei varmasti kerrokaan uuden elämänvaiheen koko totuutta, tuntuu tämä ihan hyvältä näin. Ja onneksi, vaikka paljon muuttuukin, pysyy paljon entiselläänkin, ja jää aikaa olla kotona. Entistä rakkaammilta tuntuvat juuri ne päivät!

Viljapellon laidalla

Siellä mun rakkaat. Elokuisessa loppukesän illassa. Kypsyvän viljapellon laidalla auringonlaskun aikaan. Vaikka vastahan se oli, kun katseltiin pienten siementen kylvöä mustaan maahan ja koitti se aamu, kun näyttikin vihertävän maa jo, antaen kuin lupauksen lähestyvästä kesästä. Ja hiljalleen, kuin huomaamatta, kasvoi siitä hennosta taimesta vankka varsi ja sen päähän tähkä. Vaihtui heinäkuu elokuuksi ja hiljalleen jatkoi vilja kypsymistään. Ja siinä auringossa kylpevän viljapellon laidalla on ihana tuoksu, se tuo tullessaan monia muistoja lapsuuden kesistä, mutta jo tuulahduksen saapuvasta syksystäkin. Siinä sitä maisemaa katsoessa tuntee paljon kiitollisuutta ja rauhaa, siinä on jotain niin kaunista, siinä hetkessä, kun ilta-aurinko osuu tähkiin ja ne ovat kuin kultaa.

Ihana arki

Arki. Se on täällä taas. Erilaisena kuin ennen, mutta sellaisena, kun sen kuuluukin. Ja onneksi on hetki vielä aikaa totutella kouluun, eskariin ja päiväkotiin ennenkuin se oma arki alkaa. On aikaa saatella pikkuiseni aamulla, on aikaa ottaa heitä vastaan. Elää hetki sitä arkea, mitä niin kauan ollaan eletty, joka hiljalleen on muuttunut, tulee muuttumaan, kun elämänkulku tuo siihen muutoksia mukanaan. Arki, millaiseksi se sitten muodostukaan, millaista se sitten onkaan, kun oma työni alkaa, sen näkee sitten. Mutta olkoon se edelleen täynnä ihania hetkiä omien kanssa, niitä pieniä arjen asioita, joista onni syntyy. Sellaisena toivon sen aina säilyvän. Ihana arkena, jota muuhun ei vaihtaisi.

Tähän jään

Tähän jään. Näihin kesäaamuihin, kun aurinko nousee puiden takaa, ilma tuoksuu raikkaalta, mutta on jo lämmintä silti. Tähän jään, näihin aurinkoisiin hetkiin, kun iholla tuoksuu kesä ja kuuluu taustalla lasten nauru ja valtaa sydämen suuri onni. Tähän jään, näihin leppoisiin kesäiltoihin, kun voi kattaa iltapalan pihapöydän ääreen ja viipyä siinä kesän tuoksussa, hiljaisuudessa. Tähän jään, poutapilven alle ja unohdan sen kaiken, mikä syksyssä odottaa. Tähän jään, kesäisiin hetkiin ja lämpimään, kun voi tehdä ihan mitä vaan. Kumpa tähän voisikin jäädä, kesään.

Vappujuhlatunnelmia

Juhlimme Vappua yhdessä ystävien ja rakkaiden. Pöytä koristeltiin vapputunnelmiin keväisin värein ja pienin ilmapalloin. Tytöt niin tykkäsivät! Ihana ilta kului herkutellen ja yhdessäolosta nauttien. Ja kyllä sitä aina näin toukokuun ensimmäistä juhliessa havantuu siihen, kuinka se saapuukaan aina kuin huomaamatta eikä se kevät olekaan ollut niin pitkä kuin alkuun luuli. Nyt on vaan nautittava tästä ajasta täysillä! Auringosta, joka lämmittää, luonnosta, joka jo vihertää. Nauttia vielä rakkaasta arjesta eskariaamuineen, perhekerhoineen ja harrastuksineen. Paras on juuri tässä!

Eteenpäin

 Nopsaa on kulkenut nämä uuden vuoden päivät aina seuraavaan ja paljon on ollut ajatuksia mielessä. Töihin on tullut soiteltua paluusta ja eskarilainen on saanut kouluunilmoittautumislomakkeen, joten näiden tulevien muutosten myötä on tullut taas muisteltua mennyttä ja mietittyä sitä, että minne se kaikki aika katosi. Ne vuodet siitä hetkestä, kun saimme esikoistyttömme ja kannoimme tuon pienen nyytin kotiin ensikerran. Pian seitsemän vuotta sitten. Tuli minusta äiti, ja kotiäiti olen näinä vuosina koko sydämestäni ollutkin. Ja nyt pitäisi hiljalleen valmistautua töihinpaluuseen, olemaan jotain muutakin kuin kotiäiti. On se vaan iso muutos. Mutta onneksi muistot töistä ovat todella mukavia, ja välillä olen toki kaivannutkin niihin hetkiin, sitä, mitä siellä olin ja tein, joten toisaalta olen innoissanikin paluusta. Vaikka tähänkin voisin kai vielä hetkeksi jäädä, sillä tiedän, että tätä elämänvaihetta tulee vielä kovin ikävä.. Mutta näin sen kuuluu mennäkin, elämän eteenpäin! Ja niin paljon olen saanut, ihanat tytöt ja mahdollisuuden olla kotona heidän kanssaan näinkin pitkään, ja se on enemmän, kuin koskaan osasin haaveillakaan.

Pieniä onnellisia asioita

Onnellista uutta vuotta, toivon onnellisia asioita. Niitä pieniäkin, sen oman arjen keskeltä. Että osaisi pysähtyä hetkiin, nähdä sen onnen lasten hymyissä, jotka päivän touhujen keskellä kohtaan. Siinä aamuhämärän kuiskauksessa "saako tulla viereen" ja pieni olemus kömpii peiton alle niin onnellisena. Onni on niissä pulkkamäen liu'uissa, kun pienet kädet pitää tiukasti sinusta kiinni. Niissä hyvänyönsuukoissa, kun kuulee pitkän ja välillä raskaakin päivän jälkeen sanat "olet maailman paras äiti". Pieniä asioita, mutta niistä saa voimaa. Ne ovat palasia minun arjestani, onnestani. Tämä vuosi tuo edetessään muutoksia tullessaan ja juuri nyt tuntuu, että onni on tässä, rakkaiden kanssa. Oli se sitten kiireetön hetki aamuhämärässä tai jäätelöhetki kauppakeskuksen vilinässä. Ja vaikka kovasti toivoisi, että voisi aika tähän jäädä, näihin tuttuihin kotipäiviin, on tulevassakin paljon hyvää, siinä muutoksessa niitä onnellisia hetkiä. Niin uskon. Mutta tänään olen onnellinen kotiäiti :)

Onnellisia hetkiä ja monia ihania asioita uuteen vuoteen teille kaikille!

Nämä hetket

 Aamulla kupillinen vaniljalta maistuvaa maitoista kahvia ja sitten kömmittiinkin vilttien alle elokuvaa katselemaan. Pienin pyytää syliin ja isompi kiskoo lisää peittoa varpailleenkin, kun ei sukat ole löytäneet jalkoihin saakka. Parasta, kun ei ole kiire minnekään. Ja juuri tällaiset hetket saa toivomaan, että aika tähän jäisi..
Illalla oli luvassa jouluista tunnelmaa. Olimme muutama viikko sitten eskarilaisen oman ryhmän pikkujouluissa, jossa pienet esittivät meille ihastuttavan näytelmän tontuista, ja tänään oli vuorossa koko päiväkodin yhteinen joulujuhla. Kuinka mieleenpainuvia hetkiä molemmat.
Juhlasta ajeltiin vielä tyttöjen syksyn viimeiselle balettitunnille ennen ensiviikkoista tanssinäytöstä. Istuttiin pikkuisimman kanssa katsomassa, kuinka ballerinat tekivät baletin askeleitaan kauniin musiikin soidessa taustalla. Siellä mun pienet, ja mietin, milloin kasvoivat noin.
Nukkumaanmennessä silitin tyttöjeni hiussuortuvia ja huokaisin. Kumpa olisi aina näin. Lapset tässä ihan lähellä. Saman peiton alla sohvan uumenissa. Yhdessä juoksemassa tuulessa juhlamekkosissaan. Tanssikassit keikkumassa pienissä käsissä ja puhelimessani tallessa nuo lukuisat videot ballerinoistani.
Kuinka arvokkaita hetkiä nämä ovatkaan, tämä arki sellaisenaan ja sen tuomat asiat. Ja toivon, ettei elämä koskaan muuttuisi sellaiseksi liian kiireiseksi, ettei hetket vaan kulkisi ohi kuin huomaamatta. Osaisipa aina nauttia näistä hetkistä. Tässä, tänään.