Näkemiin..

Täällä ollaan oltu viime päivät vähän haikeana. Kesäkuun alussa syntyneet kisunpoikaset on aikaa lähettää maailmalle.  Ja Instassa meidän elämää seuranneet tietävät, että onhan ne niin suloisia ja ollaan niihin kyllä jokainen kiinnitty. Mukava on ollut seurata niiden kasvua ihan alusta asti, ja olinpahan mukana synnytyksessäkin, kun satuin aamuneljältä sinä kesäkuisena aamuna heräämään. 

Tänään on aika sanoa näkemiin kahdelle viimeiselle kisunpoikaselle. Yksi on jo lähtenyt ystävien luokse, yhden pidämme ja nämä kaksi lähtevät tänään. Mutta kyllä se luopuminen silti tuntuu haikealta, vaikka toki ollaan onnellisia, että pääsevät hyviin koteihin ja nämä kaksi tänään samaan kotiin. Näkemiin Molli ja Malla!

Kaikki hyvin, Poutapilven alla...

Kuinka onkaan ollut ikävä! Ja melkeinpä ihmettelen, miten näin kauan olenkin pystynyt olemaan poissa, miksen muka ehdi tai malta istahtaa tähän koneen ääreen useammin ja tallentaa taas elämäämme tänne. Mutta tässä sitä ollaan, toivottavasti tämän illan jälkeen taas useammin!

Mutta mikä sai minut taas palamaan on kaipuu. Tuli hirmuinen ikävä kunnon kameralla kuvaamista, ikävä kirjoittamista ja sitä tunnetta, kun joskus tämän aloitin ja olin niin innoissani. Oli paikka, mihin kuvata ja samalla kirjoittaa elämää ja ajatuksia kuin päiväkirjaksi. Ja yhtäkkiä se kaikki vain jäi, ja on välillä tuntunut harmittavaltakin. Toki elämässämme tapahtui hirmuisesti viime syksynä, ja vaikka olisin halunnut jatkaa, koin, ettei voimavaroja ollut tähän. Mutta vaikka arki helpottikin, tuntematon muuttui tutuksi ja se kaikki alkoi rullaamaan painollaan, en palannut.. Mutta nyt on aika, ja vaikka sopivasti siksi, että blogin aloittamisestakin tuli tämän kesän aikana kuluneeksi viisi vuotta.

 Ja vielä, valtavan suuri kiitos teille ihanat siellä, jos vielä ootte siellä, niin ihanaa, jos kaikki nämä menneet kuukaudet olette jaksaneet odotella postia. Tässä se nyt tulee. Ja kaikki on paremmin kuin hyvin täällä pienen poutapilven alla.
Jäättehän kuulolle!

Joulupipareita

Joulun alla piparit maistuvat jotenkin erityisen hyviltä, eikä tyttöjä tarvitse kahtaa kertaa kehottaa, kun ehdotan, että leivoittaisiinkos taas muutamat pellilliset joulupipareita. Taustalla soi joululaulut, niinkui omassa lapsuudessanikin joulupipareita leipoessamme, ja pian on muotit ja taikinat levitelty pöydän päätyyn. Pelti täytyy nopeasti enkeleistä, tähdistä ja kuusista, niistä lempparimuoteilla painetuista pipareista, ja ihanasti tuoksuu kodissa joulu!

Eskarilainen ja ekaluokkalainen

Tänään saattelin mun pienet kohti uusia seikkailuja. Ja kyllä se oli sellainen haikeakin hetki, kun katselin ekaluokkalaista pulpettinsa äärellä ja hetkeä myöhemmin eskarilaista leikkimässä päiväkodin pihamaalla uusien kavereidensa kanssa. Kun silmissä vilisi kaikki ne kauniit ja kullanarvoiset muistot, kun olivat ihan pikkuisia vasta, oli edessä koko huoleton lapsuusaika. Mutta näin sen kuuluu mennä ja vaikka arki muuttuukin taas vähän erilaiseksi, odottaa meitä monet ihanat hetket huomisessakin, se onni, jota ei tiennyt olevankaan. Ja äidin pieniä ovat aina, vaikka vähän isommiksi taas kasvoivatkin. Mun rakkaat!

Auroran puistossa

Äitienpäivän aamuna pienet olivat innoissaan ojentamassa itsetehtyjä kortteja ja pientä pakettia, josta paljastui eskarilaisen helmistä tehty perhosrintaneula. Ja siinä niitä ihania aarteita ihastellessani ja pienten tarinoita kuunnellessani, mietin, miten paljon olenkaan saanut. Kolme ihaninta tyttöä!

Aamupalan jälkeen lähdettiin Äitienpäivän kunniaksi Auroran puistoon. Sinne, missä ollaan käyty melkeinpä jokaisena Äitienpäivänä siitä lähtien, kun esikoinen oli yksivuotias. Ja vuosien vieriessä on tuon pienen vierelle liittynyt monet pienet askeleet seuraksi, sillä tästä Äitienpäivän puistoretkestä on tullut meidän yhteinen perinne siskon perheen kanssa. Puisto oli taas kauniina valkovuokoista ja jokainen poimikin kimpun mukaansa. "Ainakin sata kukkaa äidille", totesi keskimmäinen. Ja ainakin sata lämmintä ajatusta ja onnentoivotusta lähetin minäkin kevättuulen matkassa omalle äidilleni!