Seitsemän kuukautta. Mun pieni, suuri ihme, joka vuosi sitten oli tuntemattomana masussa vielä, ja jolle isosiskojen kanssa haimme toisen ultran jälkeen ensimmäisen mekkosen. Muistoksi. Ja nyt sinisilmät sikkaralla tutkailee kaikkea ympärillään olevaa, johon voisi pienin sormin tarttua ja suurella hymyllään sulattaa meidän jokaisen sydämen. Eikä suru tule puseroon kovinkaan helposti. Seitsemän kuukautta, tuo pienin rakas, joka lattialla ollessaan löytyy välillä jumista sängyn alta ja siinä masulla ollessaan nostelee peppuaan ihan kuin pian lähtisi konttaamaan. Voi, minne katosi se aika, kun nukkui tuossa sykkyrällä sydäntäni vasten ja oli käsivarrella niin kevyt kantaa. Minne katosivat ne kuukaudet, kun kasvoi vastasyntyneestä pikkuinen sisko, joka niin mielellään on jo mukana isompien touhuissa itsekin. Oi, eivät ne minnekään kadonneet, vaihtuivat vain nuo ikimuistoiset hetket päiviksi, kauniit päivät viikoiksi ja viikot onnellisiksi kuukausiksi. Niin nopsaa. Ja joka päivä pysähdyn miettimään, että kumpa tähän voisi aika jäädä, kumpa näissä hetkissä voisi kauemmin viipyä. Mutta entuudestaan tiedän, taitaa se kiihtyä vain.
Niin, kun tuntuu se ajan kulku kiihtyvän vain.. Vastahan pieni neitini tuli 7 kk ja alkoi pientä peppuansa nostelemaan, kiinnosti niin kovin mitä ympärillä onkaan. Ja nyt sinun, ihan hetki sitten luoksemme saapunut pikku-prinsessainen, niitä samoja juttuja kokeilee.. Voi, minne tämä ihana aika oikein katoaa.. Kun seuraava kevät, kesä tuo ja antaa taas jotain ihan uutta.. Yhtäaikaa haikeaa ja ihanaa! <3
VastaaPoista