Ajankulkua

Tällä viikolla on ollut kaikenlaista pientä ja vähän isompaa juttua. 

Pienimmän neidin kanssa kävimme 1,5-vuotisneuvolassa toteamassa, että hyvin hän kasvaa ja kehittyy. Sanoja tulee hurjasti, muutama kahden sanan lausekin, vaikkei neuvolassa niitä taitoja innolla esitellytkään. Ja olihan se tietty jännittävä hetki olla uudessa ympäristössä ja uuden terveydenhoitajan vastaanotolla.

Tiistaina jännitti vähän äitiäkin, sillä vierailin työpaikallani pitkästä aikaa.
Mutta oli niin mukavaa! Kyse oli juhlasta rennossa ympäristössä ja kakkupalan äärellä aika vierähti nopsaa kuulumisia vaihtaen. Siellä istuessani samalla pyöri mielessä monia ajatuksia.
Monet kysyivät, koska palaan ja toki se sai miettimään, kuinka kauan olenkaan ollut jo poissa, mutta samalla tuntui haikealta se, kuinka nopsaa ovatkaan juosseet nämä vuodet kotona.

Sitten oli vuorossa kuusivuotiaan viimeinen neuvola.
Katsoin neuvolakorttia ja niitä ensimmäisiä merkintöjä, kun oli ihan pieni vasta.
Kuinka siinä hetkessä ei koskaan osannut kuvitellakaan, että joskus tulisi tämä hetki, kun sinne kirjoitettaisiin viimeisen kerran. Voi, tältä äidiltä tuli kyllä kyynel tässäkin kohtaa, kun odotustilassa mietin tätä ajankulkua ja pientä, isoa tyttöäni vastaanotolla niin reippaana.

Ja vaikka piipahdus työpaikalla toi tuulahduksen siitä, mitä muuta olen, kun kotiäiti,
 ja tuli työtäkin omalla tavallaan ikävä, olen siltikin niin onnellinen juuri tässä, kiitollinen siitä, että voin olla kotona omieni kanssa. Ja lapsetkun ovat pieniä niin pienen hetken vain! ♥

Kaunista viikonloppua!