Aurinkoiseen sunnuntaihin mahtui paljon. Leppoisaa heräilyä vieretysten ja aamun lastenohjelmia. Pakkaamista ja asioiden järjestelyä. Leikkiä ja touhua. Siihen mahtui iltapäivän käynti tulevassa kerrostalokodissamme, jossa pyyhittiin laatikoita ja kaappeja sekä haukattiin banaanit aurinkoisella parvekkeella. Vielä ennen lähtöämme tutustuttiin isoon, uuteen leikkipihaan.
Aurinkoinen sunnutai piti sisällään kesäntuntua, paljon mietteitä tulevasta sekä muistoja kauniista ajasta. Se piti sisällään ihanan yhteisen lounashetken jäätelöjejälkkäreiden kera ennenkuin illansuussa vielä ajeltiin työpaikalleni työkaverin läksiäislahjan merkeissä.
Tähän sunnuntaihin mahtui paljon hyvää. Siihen mahtui suurta onnea ja haikeutta. Niinkuin eilenkin, niinkuin varmasti huomennakin.
Tämä leikkipiha sijaitsee kerrostalojen katveessa. Siellä on monenmoista mukavaa ja ainakin nyt tytöt juosten tutustuivat uusiin juttuihin. Tykkäsivät niin.
Mutta minut valtasi valtava haikeus.
Oli hassua ajatella, että tämä on meidän tulevaisuus, tänne saavumme yhdessä ulkoilemaan, kun tutustua lähdemme. Tuntui todella vieraalta astella pihaa pitkin, antaa vauhtia keinujille ja kurkottaa kiipeilytelineen kaiteelle. Ajatella, ettemme kuulu pian sinne enää, sen tutun pihan leikkeihin, sinne kiipeilmeään, korkeuksiin keinumaan ja hiekkalaatikolle kakkuja leipomaan, kotipihaan, vaan tänne. Monien silmäparien tuijoteltavaksi noista ikkunoista.
Miten epätodellinen tunne valtasi mielen. Ja kun aikaa olisi niin kovin vähän enää tottua muuttoon. Vaikka tuskin mikään aika riittäisi hyvästien jättöön, tuskin koskaan olisin valmis lähtemään, valmiimpi kuin nyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti