Tyttöjen huoneessa

Siellä on leikitty monet leikit. Tanssittu ballerinoina ja lennelty keijukaisina. Leivottu kakkuja ja syöty suklaisia herkkuja. Käyty lääkärin vastaanotolla saamassa lääkettä ja kuulemassa, että korvat on puhtaat. On maisteltu vanukkaat pienen pöydän äärellä sillä välin, kun isi imuroi alakerrassa. On luettu sadut ja nukuttu pienessä sängyssä vieretysten. Liimailtu tarroja ja piirrelty kauniita kuvia. Jaettu hetket ystävien kanssa. Kuiskailtu salaisuuksia. Haaveiltu ja unelmoiltu, laulettu ja siivottu. On rakenneltu legotaloja ja työnnelty pienin käsin rattaita ja vaunuja. Pakattu kasseihin eväät ja menty jonnekin kylään. On kaadettu rasiallinen Ponyvillen poneja lattialle ja juhlittu synttärikutsuja sekä sen jälkeen siihen samaan kasaan etsitty ne sinisen talon asukkaat unohtamatta Mörköä ja Hattiwatteja. 

On katseltu ikkunasta, kuinka syysmaisemassa peurat laidunsivat lähipellolla ja ihmetelty viiden pupun kilpajuoksua keväisellä talvihengella. On seurattu, kuinka niitty saa kesällä väriloiston ja kuinka se syksyllä uinahtaa lumen alla. Kuunneltu keväistä linttua avoimesta ikkunasta ja kesäillan konserttia kuuman päivän päätteeksi. On tehty paljon, koettu enemmän ja talletettu hetket syvälle. Ja kuinka vaikea onkaan sanoa kaikelle tuolle näkemiin, ihanan huoneen tunnelmissa ja tuossa kauniissa, tutussa maisemassa. 

Voi, miten vaikea on sanoa näkemiin, jättää jäähyväiset niin paljolle, niin rakkaalle. On vaikea kuvitella meitä jossain muualla, vaikka se on todellisuutta niin pian. On vaikea jättää tämä taa, sillä tämä on elämä. Ja huominen on niin kovin tuntematon, niin kovin pelottava.

Voi, kun voisinkin vain jäädä näihin leikkeihin omieni kanssa, unohtaa, että todellisuus odottaa heti lastenhuoneen oven takana, jossa seisoo pino pakatuttuja laatikoita. Ja siinä samassa hetkessä toivon, että voisin saada näitä hetkiä enemmän, kumpa voisinkin. Voisinko palata takaisin noihin hetkiin, yhteisiin, niin ihaniin. Tuon ikkunan äärelle, pienen sängyn laidalle, lelukasan keskelle. Kumpa voisinkin.

Kun täältä lähden, niin suuri osa elämää jää tänne, näiden seinien sisälle. Muistoja sitäkin enemmän. En sano näkemiin vain ihanille hetkille vaan myös tyttöjen vauva-ajalle, kasvulle ja uuden oppimiselle, sillä tänne he syntyivät, täällä kasvoivat ja yhteisiin leikkeihin kulkivat. Ja jotenkin kai pelkään, että menetän nuo hetket, otan askeleen johonkin uuteen myös heidän kasvussaan, elämässään. Ja pelkään, että unohdan tämän niin kauniin ajan, kun yhteiset leikkihetket alkoivat, kun huone sai pienen asukkaan ja pian toisenkin ja kauniin vaaleanpunaisen tunnelman. Voi, kuinka aika menikään niin varkain, kuinka aika tänne asti kuljetti ja pian se vie mennessään niin paljon.
Eikä hetket palaa. Samanlaisina koskaan.

Voi, tänään tuntuu niin vaikealta kulkea kohti unelmaa, kun tässäkin on ollut niin hyvä.

Matkalaukuissa säilyy ne kalleimmat aarteet.

Pienten tyttöjen keijukaisleikkeihin.

Keijut ja enkelit lentelevät kattolampussa.

Tyttöjen mekkoja löytyy toisesta vaatekaapista.

Mollamaija on saanut suklaisen herkun.

Kalleimmat aarteeni, koko elämä ja parhaat leikkikaverit.

Mutta sisimmässäni tiedän, on edessä parempaa, siellä jossain, missä odottaa se oma koti, se meidän toteutunut haave. 

Toivon, että se on paras meille kaikille.

Toivon, että siellä leikitään yhtä ihania leikkejä, katsellaan kaunista maisemaa ja ihmetellään elämän suuria ja pieniä asioita. Koetaan kaikki niinkuin täälläkin. 

Eikä mikään seinien sisällä koskaan muutu. Sillä se on sydämissä.

Toivon, että tunnen samoin kuin täällä olen tuntenut.