Mummola, rakas lapsuuskotini, sijaitsee viljavainioiden ympäröimänä.
Tyttöjen kanssa ollaan tehty kävelyretkiä noiden peltojen keskellä, kävelty hiljalleen hiekkatietä ja vain tuoksuteltu kypsenevän viljan tuoksua, juteltu, miten pienestä siemenestä kasvaa hyödyllinen, ravitseva tähkä ja kuinka niistä sitten tehdään kaurahiutaleita ja leipää.
Siellä soittavat lukuisat heinäsirkat ja kiipeilevät pienet, punaiset leppäkertut.
Leppäkerttujen matkassa palaan muistoissa kauas, hetkeen, kun olin itse pieni ja kuinka aina kiipesimme ison renkaan päälle katsomaan puidun viljakuorman seassa piipertäviä leppäkerttuja.
Ja pelastimme niitä.
Tuttu viljan tuoksu tuo mieliin myös sen, miten puidulle pellolle jäi pätkä kortta maahan ja kuinka kiskoimme ne maasta ja leikimme niiden olevan miekkoja multakokkareineen.
Tai muisto, joka vie loppukesän illoista aina syksyn viileneviin päiviin saakka, kun kauempana pauhasi kuivaaja, jossa puitu vilja kuivattiin puulämmitteisesti. Äiti kävi aina välillä lisämässä polttopuita ja me puolestamme kasasimme niitä isoihin, keltaisiin kottikärryihin valmiiksi. Silloin se tuntui isolta hommalta.
Kuivaajassa oli jännittävää, sen uumenissa tuoksui vilja. Joskus pudottauduimme kuivaajan toisessa päässä olevan viljakasan sekaan, ja kun kömmimme pois oli kengät täynnä jyviä.
Sellaisia ovat lapsuuteni muistot viljavainioilta. Niin kauniita.
Kumpa saisin lapsilleni edes palasen noita hetkiä, joita minulla on ollut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti